Vinkkejä musikaalien maailmaan

Oon ollut ihan pienestä asti vannoutunut musikaalien ystävä. Viimeaikoina genre on taas pulpahdellut arkeeni eri reittejä.

Ensinnäkin, oon menossa tammikuussa kattomaan Tampereelle Sound of Music -musikaalia! Pääosassa esiintyy Maria Lund, joka on yksi henkilökohtainen lempilaulajattareni Suomessa. Näin Sound of Musicin leffaversion ensimmäistä kertaa joskus ihan ihan pienenä, muistan että meillä oli se TV:stä nauhoitettuna videokasetilla ja sitä sitten kelailtiin. Eli kyseinen teos on ensikosketukseni musikaalimaailmaan (jos Disney-piirrettyjä ei lasketa) ja yhä taistelee ensimmäisestä sijasta omalla ranking -listallani Moulin Rougen kanssa.

Vaikka eritoten rakastan vanhoja musikaaleja, ei uudempikaan aina oo huonoa. Ihan suoranaisesti ei musikaalia ole, mutta samoja elementtejä omaava eli aasinsiltaa myöten päästään seuraavaan vinkkiin. Oon tässä tämän syksyn seurannut amerikkalaista koulumaailmaan sijoittuvaa sarjaa Glee. Suomen televisiossa sitä siis ei vielä ole esitetty, mutta streamina oon katsonut netistä. Glee kertoo lukion musikaalikerhosta Glee klubista, jossa siihen kuuluvat nuoret treenaa kaikkea, mitä vaaditaan hyvään musikaaliesitykseen ja tähtäävät koulujen välisen kilpailun voittoon. Kuulosta kyllä niiiin High School Musicalilta, mutta ei todellakaan oo mitään sellasta! Vaikka tottakai Gleessä on paljon sellaisia aineksia, jotka sopii mihinkä tahansa höttö-nuoriso-TV-sarjaan, mutta viihyttävyydeltään se on jotakin ihan eriä luokkaa. Loistavia biisivalintoja, mahtavia hahmoja ja kiva kerrontatyyli. Mii laiks!

Kolmantena real-life-musikaali. Tämä on Impro Everywhere -nimisen ryhmän uusin musikaalinäytös. Ryhmän tarkoituksena on siis järjestää kaikenlaisia kummallisia kohtauksia ja tapahtumia, jotka hämmentää ihmisiä tai saa ne luulemaan, että jokin asia tapahtuu spontaanisti (vaikka oikeasti kaikki olisikin tarkkaan suunniteltua näytöstä).




Ryhmän muut musikaalit löytyy täältä. Itse tykkään eniten vanhimmasta, Food Court Musicalista. Enjoy!

Mitä saadaan kun yhdistetään korealainen ja japanilainen viihde?

Vuonna 2002 Koreassa ilmestyi 20 jaksoinen draamasarja Winter Sonata. Se oli aikamoinen jättimenestys omassa maassaan ja muuallakin Aasiassa. Nyt muutaman vuoden jälkeen sarjasta on tulossa anime, ensimmäinen osa tulee ulos Japanissa 17.10. Siitä on puhuttu jo aika kauan, mutta nyt se on sitten ihan oikeasti ajankohtainen.

Onhan näitä maasta toiseen viemisiä nähty puolin ja toisin (yleensä nämä menee vaan kyllä Japanista Koreaan), mutta erikoista asiasta tekee se, että ääninäyttelijöinä animessa on alkuperäisen sarjan näyttelijät. Eli animessa hahmot tulevat puhumaan koreaa ja japanin televisiossa tekstitys on japaniksi. Koskaan aiemmin en tälläiseen konseptiin ole törmännyt ja saas nähä miltä se tuntuu, kun animehahmot puhuu koreaa! Yleensä adaption menee niin päin, että animesta tehdään live-action, mutta kerrankin näin päin. Tai no, tuntuu että melkein kaikki aasialainen viihde on peräisin mangasta.. Tai ainakin suurimmat hitit.

Aika rahastukseltahan tämä koko touhu vaikuttaa, mutta eihän se ole tyhmä joka pyytää. Niin suuren suosion Winter Sonata kun Japanissa alunperinkin sai, niin aika ominaistahan tämä animointi Japanin viihdemaailmalle on, kun menestyneistä jutuista yleensä tehdään anime. Sarjassa tulee olemaan 26 jaksoa, kunkin jakson kestäessä puoli tuntia (tai näin ainakin luin, en kuitenkaan usko, että se oikeasti tulee kestämään standardipituutta enempää).

Yksi traileri sarjasta on julkaistu, mutta se ei antanut oikein mitään kuvaa vielä, joten jätän linkkaamatta. Piirrostyyli vaikutti ihan kivalta, ainakin mitä nyt YouTube-laadusta saa selvää.

Tarina kulttuurieroista

Pari viikkoa sitten koko Koreassa nousi kohu, kun tosi suositun bändin 2PM:n leader Jaebeom jäi kiinni siitä, että oli dissannut Koreaa. Juttu meni siis näin, että joku oli kaivanut kyseisen herran MySpace-sivustolla kirjoittamia kommentteja vuodelta 2005, joissa hän haukkuu Koreaa ja sanoo, että kaikki ihmiset siellä on ihan ääliöitä, jne. Noh, ymmärrettäväksi tämän (omasta mielestäni ainakin, todellakin) tekee asia, joka nimittää tätä päivitystäkin eli kulttuurierot. Vaikka tyyppi ulkoisesti ja ulosannillisesti vaikuttaakin paikalliselta niin juuri samaisena vuonna kun kommentitkin on kirjoitettu, niin Jaebeom muutti Koreaan Jenkkilästä. Itse ainakin olisin täysin shokissa, jos muuttaisin tuosta länsimäisyyden kehdosta Koreaan, jossa ihmiset, tavat ja ihmisten oletukset toisten ihmisten käyttäytymisestä ovat aivan toisesta maailmasta.
Kuitenkin, rankkaa on kuuleman mukaan ollut, kun lukioikänen pojankloppi on hypännyt Korean viihdemaailmaan kylmiltään. Nyt sitten vaikeuksien hälvettyä jo aikapäiviä sitten ja suosion ollessa huipulla, joku ilkiämielisesti on siis täysin omaa ilkeyttään ja katkeruuttaan saanut aikaan semmosen kohun tuon ympärille, että toisen piti lähtä maanpakoon.

Kommenttien tultua julki, osa ihmisistä siellä suuttui ihan täysin ja vaati, että 2PM:n tuotantoyhtiö JYP entertainment antaa bändin nokkamiehelle potkut(jota ei tapahtunut kuitenkaan, tai ainakin julkisuuteen sanottiin, että Jaebeom lähti omasta tahdostaan). Sitten heitterit vielä kehottivat sitä pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa ja lähteä maitojunalla takasin Jenkkeihin. Aluksi näin ei tapahtunut vaan Jaebeom pyysi tosi nöyrästi kaikilta korealaisilta ja faneiltaan anteeksi, kertoi asian taustoja ja vakuutti ettei enää tunne mitään sellasta, vaan se oli alun kamaluutta. Eipä se silti riittänyt vaan kuumotus jatkui ylpeiden korealaisten puolelta samalla kun bändin fanit, Hottestsit, tietysti puolusti ja sanoi ettei sen piä välittää niistä. Ei tainnut poika silti kestää paineita vaan läks kuitenkin takasin äitin ja isän helmoihin meren taakse.

Koreassa tommonen oman maan pilkkaaminen (varsinkin kun se tulee ulkomailla kasvaneen suusta) on kaikkien osapuolten kannalta noloa ja aika pitkälti vissiin anteeksiantamatonta. Ei tommosta voi ymmärtää, kun täällä Suomessa vastaavaa ylpeyttä omasta maastaan ei ole niin vahvasti. Tai siis Suomessa vastaavassa tilanteessa ei taatusti kävisi näin. Tämä koko juttu on lähinnä naurettava, kun mielipiteet on neljä vuotta vanhoja ja kaikki viittaa siihen, ettei Korea ehkä sukkaakaan niin paljon kuin silloin tuntui.

Tarina kuitenkin jatkuu. Jaebeom on edelleen siellä mihin lähti, 2PM jatkaa ilman leaderiaan (johon liittyvä kohu onkin sitten ihan oma juttunsa) ja fanit on raivoissaan, kelleppä muullekkaan kuin JYPille. Kaikenlaisia tempauksia on siellä asian tiimoilta nähty ja tietty ne nyt boikotoi JYPiä. Fanien mielestä yhtiön oisi pitänyt pitää bändinsä jäsenestä parempaa huolta, ettei tämmöstä kohua ois koskaan tullut ja tietty estää sitä lähtemästä bändistä ja maasta. Sanojensa vahvikkeeksi fanit palauttaa kaikki kyseiseltä lafkalta ostamansa levyt, joku päivä tällä viikolla ne toimitti yli 3000 levyn lastin suoraan JYPin toimistolle. Meikästä aikamoista asialle omistautumista! Saas nähä miten tässä nyt käy, uutisia seuraillessa. Henkilökohtaisesti en kuuntele edes kyseistä bändiä, mutta mielenkiinnosta seuraan vaan tapahtumia.

Vähän muustakin ja vähän positiivisemmasta puolesta kpopin maailmassa:
Epik High:n uusi levy siis ilmestyi keskiviikkona ja voinpa todeta, että todella kovvaa kammaa! Vaikka se on tuplalevy niin ei tuu yhtään semmonen fiilis, että ois liian pitkä. Pari takuuvarmaa hittiä ja monen monta muuta helmeä. Musiikkivideo menevimmästä biisistä Wannabesta on jo tullut, klik! Video on siis parodia suositusta korealaisesta elokuvasta The Host. En ole katsonut kyseistä elokuvaa, mutta pitääpä laittaa listalle se niin sitten voi verratakin näitä kahta.

Syksyn uudet tuulet

Kesällä tuli puoliksi omasta tahdosta riippumatta (lue: tietokoneongelmien vuoksi) taukoa animen katselusta. Tästä sitten johtuu se, etten ole saanut katsottua loppuun kaikkia viime kauden sarjoja ja uudet sarjat alkavat ihan näillä näppäimillä. Toki joka kuukausi alkaa satunnaisia sarjoja, mutta pääsesonki sijoittuu lokakuuhun ja huhtikuuhun. Aiemmin kirjoitinkin tästä ja sen syistä ehkä vähän väärin. Tarkentuneiden päätelmieni ja oienneiden tietojen mukaan se johtuu siitä, että Japanissa työ- ja kouluvuosi alkaa huhtikuun alussa ja lokakuu sattuu siten olemaan puolessa välissä vuotta. Suomessa sesonki on aina syyskuun alussa, kun kesä on ohi ja lomat on lomailtu. En nyt hoksaa, onko täällä alkukeväästä mitään suurempaa tarjonnan muutosta koskaan?

Rästissä on siis vieläkin esimerkiksi Higashi no Edenin pari viimeistä jaksoa ja aikaisemmin hehkuttamani Konnichiwa Anne, josta en ehtinyt katsoa kun pari ensimmäistä jaksoa. Se jatkuu edelleen ja ainakin AniDB:n mukaan kaikkiaan sitä ilmestyy 39 jaksoa, joka on minun mittakaavalla tosi pitkä. Tykkään seurata "normaalin" mittaisia sarjoja, koska niissä juonta ei pitkitetä turhaan, tempo pysyy sujuvana ja sarja on helppo katsoa uudelleenkin. Siksi voikin olla, että jää Anna kokonaan katsomatta. Harmi sinänsä, koska ideana noiden kirjojen animeksi muuttaminen on tosi kiva.

Tässä on vielä kuukausi on hoitaa rästit ja sitte voi taas keskittyä seuraamaan ja jännitämään uusia, joista eniten odotan kyllä Darker than Blackin toista kautta (Darker than Black: Ryuusei no Gemini). En tiedä vielä miten tarina tulee jatkumaan, mutta ensimmäisen kauden lopun tapahtumista vissiin lähdetään liikkeelle. Vähän napinaa ja epäilyksiä työn jäljestä on kuulunut, mutta muodostan oman mielipiteen sitten, kun sarja on oikeasti alkanut.

Eipä ole tullut tätäkään päiviteltyä niin paljon kuin aluksi oli tarkoitus, mutta nyt syksyn tulemisen mukana päätin ryhdistäytyä ja alkaa aktiivisemmin päivittämään.

Ei niin positiivisia uutisia pop-maailmasta

Kesäloma on vierähtänyt hyvin käyntiin ja ei kamalan paljon ole ehtinyt kuluttaa viihdettä, lähinnä valikoimaan on kahden viimeisen kuukauden aikana kuulunut Euroviisut, K-pop ja aasialaiset draamasarjat. Joo-o, kaikkiin noihin oon kyllä hurahtanut aivan täysin.

Jyväskylän avovaimon korea-villitys sitten tarttui aika helposti minuunkin ja tässä sitä nyt ollaan. Seuraan tosi tarkasti mitä siellä tapahtuu populäärikulttuurissa ja voin sanoa, että ei käy kateeksi! Niillä on siellä niin kauhea kilpailu meneillään, että heikoimpia heikottais. Nyt viimeisten kolmen kuukauden aikana siellä on noussu julkisuuteen tosi monta tyttöbändiä (tai eihän ne mitään bändejä ole, ryhmiä pikemminkin?) ja se niiden välinen kilpailu on kovaa, niinkuin voi sen kokosessa maassa kuvitella olevankin. Sama pätee kyllä kaikkiin pop-kulttuurin osa-alueisiin.

Oletettavasti juurikin tuon kilpailun vuoksi Koreassa tehdään tosi paljon itsemurhia nuorten julkkisten keskuudessa. Just ne nopeaa pinnalle nousseet artistit/näyttelijät/etc., jotka ei kestä sitä julkisuuden tuomaa painetta sortuu heittämään heipat oman käden kautta. En kyllä yhtään ihmettele sitä, koska se meininki mikä siellä on show-bisneksessä, on kyllä ihan eri luokkaa ko oon missään tavannu olevan. Lapsia aletaan alle 10-vuotiaina treenaamaan ja kouluttamaan idoleiksi tuotantoyhtiöissä ja sitten ko ne vuosien kulisseissa olon jälkeen heitetään ihmisten ihmeteltäväksi sinisilmäisinä 16-vuotiaina niskassaan järjettömät odotukset, niin kyllä siinä helposti murtuu. Varsinkin kun yhtäaikaa samassa tilanteessa on monia muitakin saman kokeneita ja sitten tuotantoyhtiöt tietty patistaa vaikka mihin voittoa tavoitallakseen.

Ulospäin ei tietenkään mitään näytetä, mutta kyllä minä ainakin nään lukea rivien välistä, että mitä se meininki siellä tuotantoyhtiöissäkin on. Siellä ne ei edes täysi-ikäiset tyttörukat vetää viimeisimpiään mustilla silmien aluksilla, kasvoilla se sama hymy mikä kaikilla korealaisilla tytöillä täytyy olla(se on muuten totta, heikkouksiaan ei saa näyttää julkisesti, se ois noloa kaikille osapuolille) ja yhtiöpomot buukkaa kalenteria entistä täydempään. Myönnettäköön, että ei se varmaan kaikkien ryhmien kanssa mene ihan näin, mutta videot ja kuvat puhuu joidenkin kohdalla karua kieltään. Varsinkin niiden, jotka on tuota hommaa tehneet vähänkään kauemmin eivätkä ole enää niitä vasta mukaan hypänneitä tulokkaita, jotka kuvittelevat, että minä olisin jotenkin erilainen ja minulle kävisi paremmin kuin niille muille. Saas nähä mikä näistä tämän hetken uusista kilpailevista tyttöbändeistä vetäytyy ensimmäisenä kilpailusta.

Kahdesta muusta kovasti kulutuksessa olleesta en Euroviisuista jaksa enää sanoa mitään, kun siitä on niin paljon saanut puhua muutenkin, mutta aasialaisista draamasarjoista voisin vähän mainita. Tosiaan oon nyt vähän tutustunut eri Aasian-maiden televisioviihteeseen ja viihtynyt kyllä olen! Nyt on tsekkailtu korealaista, taiwanilaista ja aiemmin oon joskus tsekkaillu japanilaistakin. Seuraavaksi on vuorossa Kiina ja sitten voin kirjottaa laajemmin tästä aiheesta. Täytyy kohta vaan vaihtaa genreä vaikka jännitykseen, kun tuppaa nämä kaikkia olemaan niin samanlaisia juoneltaan. Eli voin kertoa, että jos haluatte synnyttää helposti tv-käsikirjoituksen niin kannattaa mennä tekemään se johonki Aasian maahan, ne on kaikki siellä samanlaisia juonenkäänteiltään!

Murroksessa

On pitänyt jo pitemmän aikaa kirjoitella tänne, mutta jotenkin se on aina lykkääntynyt. Eräänlaista murroskautta tässä ollaan elelty, kun kaikki seuraamani animesarjat loppui pari viikkoa sitten ja tässä kuussa on alkamassa liuta uusia hyvältä vaikuttavia sarjoja. Kuopion tietotoimisto osasi kertoa, että tämä varmaan johtuu siitä, että Japanissa virallinen kalenterivuosi vaihtuu huhtikuun alussa. Kovasti tulikin pähkäiltyä, että mikä siellä sijoittuu tähän väliin, kun animekalenteri näyttää, että uusia sarjoja alkaa moninkertaisesti muihin kuukausiin nähden.

Seuraamistani sarjoista jäin eniten kaipaamaan Toradoraa. Kummallista miten melkein puoli vuotta kului hetkessä sitä sarjaa seuratessa. Tai siis tuntuu siltä kuin ihan vastahan se oisi alakanut. Toista tuotantokautta toivon todella, mutta sellaisiin asetelmiin sarja päättyi, että tuskin on tulossa. Toisaalta, hyvä lopettaa huipulla ettei käy kehnosti. Niinkuin useissa sarjoissa ja elokuvissa käy, toinen kausi/osa on valitettavan usein huonompi. Koulusarjat muutenkin tuppaa loppumaan siihen, että hahmot valmistuu, muutamaa poikkeusta toki lukuunottamatta. Vaikka Toradora on aika perushöttöä niin joku siinä viehättää ja ennenkaikkea viihdyttää. Joka jaksossa saa nauraa vedet silmissä. Löytyyhän toki sarjasta myös unelmien mies, joka tiskaa, huolehtii ja laittaa ruokaa! Ehkä oon vähän semmosiin kallellaan, kun Nodame Cantabilestäkin sellainen löytyy ja todella paljon kiinnostaa sekin. Oikeassa elämässä en tykkää siitä, että kukaan hyysää, mutta muussa maailmassa se kelpaa paremmin kuin mikään.

Uusista alkavista sarjoista kiinnostaa eniten L.M.Montgomeryn Anna -kirjoihin perustuva sarja Konnichiwa Anne. Kirjat ja kirjoihin perustuva kanadalainen TV-dramatisointi on koluttu läpi moneen kertaan niin kyllähän animekin kelpaa! Toki pelottaa, että se on täyttä tuubaa ja pilaa kaiken, mutta se riski on kai otettava. Viime kuussa YLE muuten uusi Anna ystävämme -sarjan ja todella ihana se oli edelleen! Pienenä sitä äitin kanssa tuli useampaan kertaan katsottua. Harmittaa vaan se, että nyt myöhemmin on pitänyt tehdä jatkojaksot myös Annan myöhemmistä vaiheista(sijoittuu siis aikaan kun Anna on jo viisikymppinen), jotka melkeen onnistuu pilaamaan kaiken. Täytyy vaan koittaa unohtaa, että koskaan on nähnytkään. Anna on niissä uusimmissa aivan vääränlainen ja juonestakaan en tykkää. Ensimmäiset ja alkuperäisethän ne rules. Niitä uusimpia ei olekaan näytetty aiemmin Suomen TV:ssä ja henkilökohtaisesti oon sitä mieltä, ettei olisi tarvinnut näyttääkään. Tarina loppuu niin ihanan onnellisesti, että miksi enää pitää vääntää veistä haavassa? Olisivat nyt antaneet filmatisoinnin Annalle edes rauhan.

Rajamailla

Oon aina ollut semmonen, että tosielämä ja fiktio menee sekasin ja samalla sekasin menen itsekin. Itken tosi helposti, kun elokuvissa tai sarjoissa joku itkee. Eilen aamuyöstä mällähin aivan täysin, kun katsoin loppuun yläasteaikaisen suosikkiisarjan As Ifin. Aivan täyttä tuubaahan se on, myönnän kyllä, mutta ei se poista viihdearvoa. Brittihuumori on aina iskeny (ei semmonen Monty Python -huumori kuitenkaan). Ensin pelotti alkaa kattomaan sitä uudestaan, pelotti että käy niinkuin monesti: että aika on kullannut muistot. Onneksi nyt ei tarvinut tuntea häpeää kuuden vuoden takaista itseään kohtaan! Ihan rehellisesti itkin ja nauroin ja elin sen mukana, varmaan enemmänkin kuin sillon aikanaan.

Oon tässä ihan täpinöissään seurannut myös Skinssin kolmatta kautta. Mikähän teinivaihe mulle on tullut taas? Ei vaan jaksa keskittyä liian vakavaan, kun tarjolla on hyvää vähemmän vakavastiotettavaa viihdettäkin. Vaikka kyllähän itku onkin herkässä viihteessä kuin viihteessä. Olin kyllä viime viikolla purskahtaa itkuun ollessani kulttuuriluotsi -koulutuksessa Käsityömuseolla.. Aina kun puhutaan jonkin minulle rakkaan asian historiasta ja vaiheista niin siinä herkkyys taas tulvahtaa. Mutta tämä nyt ei mitenkään liity aiheeseen.

Nyt kun alkaa miettimään niin tuo Skinssin kolmas kausi on kyllä todella kaukana ei-niin-vakavasta viihteestä. Se on tosi paljon synkempi kuin kaksi edellistä, ja uusi sukupolvi on mielenkiintoisempi ja moninaisempi. Muutenkaan ei ole mitään ihan nuorimmille sopivaa kamaa, vakavat asiat vaan osaksi verhotaan huumoriin. Huumemyönteisempää nuortensarjaa saa kyllä hakea! Toisaalta nuo kaksi sarjaa on aikalailla samanlaisia ja molempien puolesta voin sanoa notta: onneksi mun kaverisuhteet on helppoja ja yksinkertaisia kaikessa ihanuudessa. Mutta ei meidän elämästä viihdyttävää ohjelmaa saiskaan aikaseksi.. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kukaan ei jaksa meidän seuraa viittä minuuttia kauempaa, kun kääpiöt kokoontuu, niin mitenhän sitten vielä ruudun toisella puolella. Aika hauskaa leikkiä ajatuksella!

Niinkuin tuossa äsken totesin, mulle menee helposti asiat sekasin (varsinkin täällä Jyväskylässä seinien sisällä). Katoin tuon As Ifin melkosella vauhdilla viime viikolla ja elän nyt kuplassa, jossa elän sitä maailmaa. En nyt oikein osaa selittää, mutta tuntuu että oon siellä ja ollaan parhaat kaverit, meikä osana jengiä. Aina kun keskityn johonkin yhteen asiaan ja maailmaan täysillä, niin käy näin. Tasapainoilen miten sattuu ja tulokset voi armas avopuoliskonikin todeta. Onneksi kukaan ei näe mun päänsisälle!


P.S. Nyt kun päästiin sarjoista puhumaan niin yksi kaikkienaikojen suosikkisarjani eli L koodi sai eilen päätöksensä. Siis mitävv! Aivan kesken jäi (niinkuin kaikki aina) ja todella hämmentävän olon jätti kyllä. Ei vaan voi käsittää, että siinä se nyt oli. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin edelleen. Jatkoa seuraa kuitenkin spin off -sarjana, jos huhut pitää paikkansa. Sitä siis odotellessa!

Kulttuurista nyt yleensä

Tänä viikonloppuna pohdinnan aiheena oli: mikä mahtaa olla seuraava maa, jonka kulttuuri iskee itsensä läpi Suomessa/maailmalla? Populäärikulttuuria siis lähinnä. Nyt on ollut pari vuotta pinnalla, mikäs muukaan kuin, melkeen kaikki mikä tulee Japanista. Sitä ennen tosi pop on ollut Jenkit, tuo mahdollisuuksien maa.

Intia saattaisi olla aika potentiaalinen. Mutta mitä se sitten olisi sieltä? Niillä taatusti on paljon muutakin kuin Bollywood-elokuvia ja rakkaushömppä tv-sarjoja, mutta se ei ole vielä pukannut itseään esille niin, että täällä Suomessa siitä tiedettäisiin. Mun mielestä se ois jo korkea aika! Nopeasti googlailin Intian viihdeteollisuudesta, niin suomeksi ei kovin löytynyt muuta materiaalia kuin juttuja Bollywood-tuotannoista. Niillä siellä pyörii isot rahat ja jättiyleisöt(jälkimmäistä moninkertaisesti verrattuna Jenkkilän sisareensa), mutta kotimaanmarkkinoilla valitettavasti vain.

Eräskin samassa taloudessa asuva henkilö on viime viikkoina hurahtanut ihan täysin korealaisiin ja heidän tuotoksiinsa. Sieltä voisi kans kummuta jonkin sorttista ilmiötä maailmalle. Ainakin niiltä löytyy kaikkea mitä kuvitella saattaa, mutta kuitenkin erilaista kuin itäisestä naapuristaan. Eiköhän siis sieltä löytyisi jotakin suuremmalle yleisöllekin.

Itse en seuraa oikein mitä maailmalla tapahtuu, siis kulttuurin liikehdinnässä. Eri maiden, varsinkin pienempien, (ala)kulttuureista on muutenkin aika vaikea saada selkoa, kun internetsissä tieto voi hyvinkin olla vain paikallisella kielellä tai muuten vaikeasti löydyttävissä. Oishan se siistiä olla jonkin sortin salapoliisi, joka tietäisi kaikkia siistejä juttuja ympäri maailmaa. Sitten voisikin olla helpompi ennustaa, että missä on potentiaalia läpi lyömiseen. Itsellä ei vaan keskittyminen riitä niin kauan, että tekisi jotain mullistavia löytöjä. Toivottavasti joku muu tekee niitä löytöjä, että muutkin pääsee nauttimaan tuloksista.

Tunteiden kirjo

Tunnustan! Oon täydellinen romantikko, kun puhutaan Jane Austenista. TV1:ltä tuli tänään viimeinen jakso BBC:n Sense and Sensibility filmatisoinnista (2008). O-lin ai-van su-laa va-haa! Kauniita naisia, kauniita miehiä, kauniita sanoja ja kauniita asuja. Mitä muuta tyttö voi enää toivoa? Vain sitä, että se olisi muutakin kuin fiktiota.

Oon kattonut monta ko. tuotantoyhtiön, ja muidenkin, Austen filmatisointia ja tämä meni kyllä heti Ylpeys ja ennakkoluulon jälkeen kakkospaikalle omassa paremmuusjärjestyksessäni. Jotenkin kaikki vain osuu kohdalleen ja kaikki on niin ihanan herkkää. Tykkäsin myös, kun draamaa ei ollut oikein nimeksikään. Sellasta kunnon draamaa siis vaan tarina eteni mukavasti, välillä tuli vastoinkäymisiä, mutta ei mitään kamalan dramaattista. Tunnelmointi oli avainasemassa.

Oon tässä hiljattain myös katellut ties-kuinka-monetta-kertaa ykköspaikan omaavaa sarjaa ja kyllähän se aina vaan iskee! Niinkuin avovaimon kans mietittiinkin taas, että olisihan se ollut helppoa elää 1700-1800 -luvulla, varsinkin Austenin maailmassa. Parasta olisi ollut pakata vain laukut ja lähteä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi yökylään sukulaisille tai ystäville. Nykyään hyvä, että kehtaa paria yötä kauempaa olla vaivoiksi niin mites sitten suut pantaisiin, jos pölähtäisin jonnehi kuudeksi viikoksi täyshoitoon? Ei taitaisi nykypäivän vieraanvaraisuus kestää sellaista. Olihan se eri meininki, kun ei ollut töitä tai koulua, mitään muita velvollisuuksia. Varsinkaan naisihmisillä. Ns. arjesta irrottautuminen tuolla tavoin kelpaisi itsekullekin. Onneksi aina voi paeta todellisuutta ja viettää tunteja ja tunteja jossain muualla, television ääressä.


Ja P.S. Dan Stevens on kyllä totally gorgeous herra Edwardina!

Vaarnalla vai tulella?

Suurena Buffy ja Twilight -fanina olen ollut jo pidemmän aikaa ristiriitaisten tunteiden vallassa: millainen on oikea vampyyri? En millään osaa päättää, mitä mieltä olen asiasta, kun kummallakin on puolensa. Yhtäläisyyksiä ei löydy montaa, mitä nyt tappaminen on vaikeaa ja voimaa on vaikka muille jakaa. Eroavaisuuksia onkin sitten paljon, se miten aurinko vaikuttaa, nukuttaako vaiko ei, tuleeko haavoista verta vai kiertääkö sitä suonissa ollenkaan. Muutenkin nämä verellä läträämiset on iso kysymys. Ja sitten tietysti se tärkein eli miten vampyyriksi tullaan. Paljon on siis pohtimista, jos meinaa sellaiseksi hankkiutua. Ei se niin vain käykkään vaikka äkkiä luulis!

Parasta tietysti olisi kombinaatio kummankinlaisen näkemyksen parhaista puolista, mutta eihän se sitten enää pitäisi paikkaansa. Ei rotua tuolla tavalla vain keksitä omasta päästä laittamalla vähän sitä ja tätä, niinkuin mausteita ruokaan. En nyt sotke tähän ollenkaan Anne Ricen, True Bloodin tai perinteisten legendojen vampyyreitä: siinähän menis vielä enemmän sekasin!

Twilightissa oli muuten hauska Sunnydale-läppä, tai en tiiä oliko se siinä tarkotuksella vaiko sattumalta. En nyt muista, missä yhteydessä se mainittiin, mutta kyllähän tuosta hymy nousi korviin.
JA
Lopuksi voisin heittää kysymyksen asiasta, jota oon miettinyt kans kauan. Miten vampyyrit harrastaa seksiä? Joss Whedon on ihan näppärästi tiennyt, että vampyyreilla veret on vielä kierrossa eli homma hoidossa, mutta entäs Twilightissa sitten?

Japanilaista onnellisuutta metsästäessä

Viime yönä en saanut enää nukutuksi sen jälkeen, kun kissani oli herättänyt minut jo kaksi kertaa. Päässä pyöri vaan kaikenmaailman asiat. Päällimmäisenä oli tietoisuus siitä, että koneelleni oli vihdoin viikon odotuksen jälkeen valunut Nodame Cantabilen ensimmäisen tuotantokauden kaksi uupuvaa jaksoa. Sinnittelyn jälkeen, kun Nukkumattia ei vaan enää kuulunut, päätin antaa halulleni vallan.

Nodame on tyttö, joka soittaa pianoa ja on siinä lahjakas. Okei, ei kuulosta kovin miltään? Nodame tykkää, että pianoa ei tarvi soittaa just niinku nuoteissa lukee. Ei se oikeestaan osaa ees lukea nuotteja, ainakaan samanlailla kuin olettaisi. Musiikkikoulussa soittamista opiskellessa kaikki ei kuitenkaan ole ihan kukkasilla tanssimista, varsinkin jos tykkää tehdä asioita omalla tavallaan. Arkea sekoittamaan ilmestyy vielä naapurin poika (taloyhtiön, jossa ne asuu, nimi on muuten Sweet Home:), joka paljastuu lopulta aika keskivertoiseksi animepojaksi: siivoaa, kokkaa ja pitää huolta, vaikka ei kyllä välillä tiedä oikein miksi edes vaivautuu. Siis täydellinen mies! Varsinkin Nodamen (ja minun) kaltaiselle onnettomalle kokille ja asioitaan unohtavalle tumpelolle. Sarja on lopulta kaikkea muuta kuin taas yksi tyttöpoikasuhdedraamahöttö lisää muiden joukkoon. Isossa osassa sarjassa on klassinen musiikki, joka tuo mukavan vastapainon toilailuille ja huumorille. Nodame Cantabile saa ainakin minut todella hyvälle tuulelle, eikä loppuratkaisussakaan ole mitään valittamista, vaikka onhan se ennalta-arvattavissa. Innolla odotan toisen tuotantokauden korkkaamista, joka tapahtunee omalta osaltani varmaan ensiviikolla, kun tulen takaisin pohjoisen reissulta.

Olen aina ollut vähän perässähiihtäjä ja myöhäänherännäinen, mitä animesarjoihin tulee. Nodamekin on julkaistu alunperin jo vuonna 2007, mutta itse löysin sen vasta joulunalla. Siksipä juuri jaksoja sai metsästää kissojen kanssa, mutta vihdoin viimein sain kaikki haltuuni, kiitos kasvavien internetsalapoliisintaitojeni. Tykkään yleensä katsella huumorilla maustettuja sarjoja ja ei kai se väärin ole pitää siitä, että päähahmoilla menee hyvin suurimman osan ajasta? Olenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ikävien sarjojen katselemisesta kostu mitään. Tulee vaan entistä pahempi mieli.

Viimeöinen hetki Nodan kanssa oli yhtä ihana kuin aiemmatkin. Uni ei kuitenkaan tullut senkään jälkeen vielä moneen toviin. Siitä seurasikin se etten taaskaan jaksanut aamulla nousta kouluun. Tyynnyttelin omaatuntoani siivoamalla ja olemalla muutenkin kodinhengetär.