Kulttuurista nyt yleensä

Tänä viikonloppuna pohdinnan aiheena oli: mikä mahtaa olla seuraava maa, jonka kulttuuri iskee itsensä läpi Suomessa/maailmalla? Populäärikulttuuria siis lähinnä. Nyt on ollut pari vuotta pinnalla, mikäs muukaan kuin, melkeen kaikki mikä tulee Japanista. Sitä ennen tosi pop on ollut Jenkit, tuo mahdollisuuksien maa.

Intia saattaisi olla aika potentiaalinen. Mutta mitä se sitten olisi sieltä? Niillä taatusti on paljon muutakin kuin Bollywood-elokuvia ja rakkaushömppä tv-sarjoja, mutta se ei ole vielä pukannut itseään esille niin, että täällä Suomessa siitä tiedettäisiin. Mun mielestä se ois jo korkea aika! Nopeasti googlailin Intian viihdeteollisuudesta, niin suomeksi ei kovin löytynyt muuta materiaalia kuin juttuja Bollywood-tuotannoista. Niillä siellä pyörii isot rahat ja jättiyleisöt(jälkimmäistä moninkertaisesti verrattuna Jenkkilän sisareensa), mutta kotimaanmarkkinoilla valitettavasti vain.

Eräskin samassa taloudessa asuva henkilö on viime viikkoina hurahtanut ihan täysin korealaisiin ja heidän tuotoksiinsa. Sieltä voisi kans kummuta jonkin sorttista ilmiötä maailmalle. Ainakin niiltä löytyy kaikkea mitä kuvitella saattaa, mutta kuitenkin erilaista kuin itäisestä naapuristaan. Eiköhän siis sieltä löytyisi jotakin suuremmalle yleisöllekin.

Itse en seuraa oikein mitä maailmalla tapahtuu, siis kulttuurin liikehdinnässä. Eri maiden, varsinkin pienempien, (ala)kulttuureista on muutenkin aika vaikea saada selkoa, kun internetsissä tieto voi hyvinkin olla vain paikallisella kielellä tai muuten vaikeasti löydyttävissä. Oishan se siistiä olla jonkin sortin salapoliisi, joka tietäisi kaikkia siistejä juttuja ympäri maailmaa. Sitten voisikin olla helpompi ennustaa, että missä on potentiaalia läpi lyömiseen. Itsellä ei vaan keskittyminen riitä niin kauan, että tekisi jotain mullistavia löytöjä. Toivottavasti joku muu tekee niitä löytöjä, että muutkin pääsee nauttimaan tuloksista.

Tunteiden kirjo

Tunnustan! Oon täydellinen romantikko, kun puhutaan Jane Austenista. TV1:ltä tuli tänään viimeinen jakso BBC:n Sense and Sensibility filmatisoinnista (2008). O-lin ai-van su-laa va-haa! Kauniita naisia, kauniita miehiä, kauniita sanoja ja kauniita asuja. Mitä muuta tyttö voi enää toivoa? Vain sitä, että se olisi muutakin kuin fiktiota.

Oon kattonut monta ko. tuotantoyhtiön, ja muidenkin, Austen filmatisointia ja tämä meni kyllä heti Ylpeys ja ennakkoluulon jälkeen kakkospaikalle omassa paremmuusjärjestyksessäni. Jotenkin kaikki vain osuu kohdalleen ja kaikki on niin ihanan herkkää. Tykkäsin myös, kun draamaa ei ollut oikein nimeksikään. Sellasta kunnon draamaa siis vaan tarina eteni mukavasti, välillä tuli vastoinkäymisiä, mutta ei mitään kamalan dramaattista. Tunnelmointi oli avainasemassa.

Oon tässä hiljattain myös katellut ties-kuinka-monetta-kertaa ykköspaikan omaavaa sarjaa ja kyllähän se aina vaan iskee! Niinkuin avovaimon kans mietittiinkin taas, että olisihan se ollut helppoa elää 1700-1800 -luvulla, varsinkin Austenin maailmassa. Parasta olisi ollut pakata vain laukut ja lähteä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi yökylään sukulaisille tai ystäville. Nykyään hyvä, että kehtaa paria yötä kauempaa olla vaivoiksi niin mites sitten suut pantaisiin, jos pölähtäisin jonnehi kuudeksi viikoksi täyshoitoon? Ei taitaisi nykypäivän vieraanvaraisuus kestää sellaista. Olihan se eri meininki, kun ei ollut töitä tai koulua, mitään muita velvollisuuksia. Varsinkaan naisihmisillä. Ns. arjesta irrottautuminen tuolla tavoin kelpaisi itsekullekin. Onneksi aina voi paeta todellisuutta ja viettää tunteja ja tunteja jossain muualla, television ääressä.


Ja P.S. Dan Stevens on kyllä totally gorgeous herra Edwardina!

Vaarnalla vai tulella?

Suurena Buffy ja Twilight -fanina olen ollut jo pidemmän aikaa ristiriitaisten tunteiden vallassa: millainen on oikea vampyyri? En millään osaa päättää, mitä mieltä olen asiasta, kun kummallakin on puolensa. Yhtäläisyyksiä ei löydy montaa, mitä nyt tappaminen on vaikeaa ja voimaa on vaikka muille jakaa. Eroavaisuuksia onkin sitten paljon, se miten aurinko vaikuttaa, nukuttaako vaiko ei, tuleeko haavoista verta vai kiertääkö sitä suonissa ollenkaan. Muutenkin nämä verellä läträämiset on iso kysymys. Ja sitten tietysti se tärkein eli miten vampyyriksi tullaan. Paljon on siis pohtimista, jos meinaa sellaiseksi hankkiutua. Ei se niin vain käykkään vaikka äkkiä luulis!

Parasta tietysti olisi kombinaatio kummankinlaisen näkemyksen parhaista puolista, mutta eihän se sitten enää pitäisi paikkaansa. Ei rotua tuolla tavalla vain keksitä omasta päästä laittamalla vähän sitä ja tätä, niinkuin mausteita ruokaan. En nyt sotke tähän ollenkaan Anne Ricen, True Bloodin tai perinteisten legendojen vampyyreitä: siinähän menis vielä enemmän sekasin!

Twilightissa oli muuten hauska Sunnydale-läppä, tai en tiiä oliko se siinä tarkotuksella vaiko sattumalta. En nyt muista, missä yhteydessä se mainittiin, mutta kyllähän tuosta hymy nousi korviin.
JA
Lopuksi voisin heittää kysymyksen asiasta, jota oon miettinyt kans kauan. Miten vampyyrit harrastaa seksiä? Joss Whedon on ihan näppärästi tiennyt, että vampyyreilla veret on vielä kierrossa eli homma hoidossa, mutta entäs Twilightissa sitten?

Japanilaista onnellisuutta metsästäessä

Viime yönä en saanut enää nukutuksi sen jälkeen, kun kissani oli herättänyt minut jo kaksi kertaa. Päässä pyöri vaan kaikenmaailman asiat. Päällimmäisenä oli tietoisuus siitä, että koneelleni oli vihdoin viikon odotuksen jälkeen valunut Nodame Cantabilen ensimmäisen tuotantokauden kaksi uupuvaa jaksoa. Sinnittelyn jälkeen, kun Nukkumattia ei vaan enää kuulunut, päätin antaa halulleni vallan.

Nodame on tyttö, joka soittaa pianoa ja on siinä lahjakas. Okei, ei kuulosta kovin miltään? Nodame tykkää, että pianoa ei tarvi soittaa just niinku nuoteissa lukee. Ei se oikeestaan osaa ees lukea nuotteja, ainakaan samanlailla kuin olettaisi. Musiikkikoulussa soittamista opiskellessa kaikki ei kuitenkaan ole ihan kukkasilla tanssimista, varsinkin jos tykkää tehdä asioita omalla tavallaan. Arkea sekoittamaan ilmestyy vielä naapurin poika (taloyhtiön, jossa ne asuu, nimi on muuten Sweet Home:), joka paljastuu lopulta aika keskivertoiseksi animepojaksi: siivoaa, kokkaa ja pitää huolta, vaikka ei kyllä välillä tiedä oikein miksi edes vaivautuu. Siis täydellinen mies! Varsinkin Nodamen (ja minun) kaltaiselle onnettomalle kokille ja asioitaan unohtavalle tumpelolle. Sarja on lopulta kaikkea muuta kuin taas yksi tyttöpoikasuhdedraamahöttö lisää muiden joukkoon. Isossa osassa sarjassa on klassinen musiikki, joka tuo mukavan vastapainon toilailuille ja huumorille. Nodame Cantabile saa ainakin minut todella hyvälle tuulelle, eikä loppuratkaisussakaan ole mitään valittamista, vaikka onhan se ennalta-arvattavissa. Innolla odotan toisen tuotantokauden korkkaamista, joka tapahtunee omalta osaltani varmaan ensiviikolla, kun tulen takaisin pohjoisen reissulta.

Olen aina ollut vähän perässähiihtäjä ja myöhäänherännäinen, mitä animesarjoihin tulee. Nodamekin on julkaistu alunperin jo vuonna 2007, mutta itse löysin sen vasta joulunalla. Siksipä juuri jaksoja sai metsästää kissojen kanssa, mutta vihdoin viimein sain kaikki haltuuni, kiitos kasvavien internetsalapoliisintaitojeni. Tykkään yleensä katsella huumorilla maustettuja sarjoja ja ei kai se väärin ole pitää siitä, että päähahmoilla menee hyvin suurimman osan ajasta? Olenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ikävien sarjojen katselemisesta kostu mitään. Tulee vaan entistä pahempi mieli.

Viimeöinen hetki Nodan kanssa oli yhtä ihana kuin aiemmatkin. Uni ei kuitenkaan tullut senkään jälkeen vielä moneen toviin. Siitä seurasikin se etten taaskaan jaksanut aamulla nousta kouluun. Tyynnyttelin omaatuntoani siivoamalla ja olemalla muutenkin kodinhengetär.