Rajamailla

Oon aina ollut semmonen, että tosielämä ja fiktio menee sekasin ja samalla sekasin menen itsekin. Itken tosi helposti, kun elokuvissa tai sarjoissa joku itkee. Eilen aamuyöstä mällähin aivan täysin, kun katsoin loppuun yläasteaikaisen suosikkiisarjan As Ifin. Aivan täyttä tuubaahan se on, myönnän kyllä, mutta ei se poista viihdearvoa. Brittihuumori on aina iskeny (ei semmonen Monty Python -huumori kuitenkaan). Ensin pelotti alkaa kattomaan sitä uudestaan, pelotti että käy niinkuin monesti: että aika on kullannut muistot. Onneksi nyt ei tarvinut tuntea häpeää kuuden vuoden takaista itseään kohtaan! Ihan rehellisesti itkin ja nauroin ja elin sen mukana, varmaan enemmänkin kuin sillon aikanaan.

Oon tässä ihan täpinöissään seurannut myös Skinssin kolmatta kautta. Mikähän teinivaihe mulle on tullut taas? Ei vaan jaksa keskittyä liian vakavaan, kun tarjolla on hyvää vähemmän vakavastiotettavaa viihdettäkin. Vaikka kyllähän itku onkin herkässä viihteessä kuin viihteessä. Olin kyllä viime viikolla purskahtaa itkuun ollessani kulttuuriluotsi -koulutuksessa Käsityömuseolla.. Aina kun puhutaan jonkin minulle rakkaan asian historiasta ja vaiheista niin siinä herkkyys taas tulvahtaa. Mutta tämä nyt ei mitenkään liity aiheeseen.

Nyt kun alkaa miettimään niin tuo Skinssin kolmas kausi on kyllä todella kaukana ei-niin-vakavasta viihteestä. Se on tosi paljon synkempi kuin kaksi edellistä, ja uusi sukupolvi on mielenkiintoisempi ja moninaisempi. Muutenkaan ei ole mitään ihan nuorimmille sopivaa kamaa, vakavat asiat vaan osaksi verhotaan huumoriin. Huumemyönteisempää nuortensarjaa saa kyllä hakea! Toisaalta nuo kaksi sarjaa on aikalailla samanlaisia ja molempien puolesta voin sanoa notta: onneksi mun kaverisuhteet on helppoja ja yksinkertaisia kaikessa ihanuudessa. Mutta ei meidän elämästä viihdyttävää ohjelmaa saiskaan aikaseksi.. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kukaan ei jaksa meidän seuraa viittä minuuttia kauempaa, kun kääpiöt kokoontuu, niin mitenhän sitten vielä ruudun toisella puolella. Aika hauskaa leikkiä ajatuksella!

Niinkuin tuossa äsken totesin, mulle menee helposti asiat sekasin (varsinkin täällä Jyväskylässä seinien sisällä). Katoin tuon As Ifin melkosella vauhdilla viime viikolla ja elän nyt kuplassa, jossa elän sitä maailmaa. En nyt oikein osaa selittää, mutta tuntuu että oon siellä ja ollaan parhaat kaverit, meikä osana jengiä. Aina kun keskityn johonkin yhteen asiaan ja maailmaan täysillä, niin käy näin. Tasapainoilen miten sattuu ja tulokset voi armas avopuoliskonikin todeta. Onneksi kukaan ei näe mun päänsisälle!


P.S. Nyt kun päästiin sarjoista puhumaan niin yksi kaikkienaikojen suosikkisarjani eli L koodi sai eilen päätöksensä. Siis mitävv! Aivan kesken jäi (niinkuin kaikki aina) ja todella hämmentävän olon jätti kyllä. Ei vaan voi käsittää, että siinä se nyt oli. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin edelleen. Jatkoa seuraa kuitenkin spin off -sarjana, jos huhut pitää paikkansa. Sitä siis odotellessa!