Oon nyt päässyt vähän yli tuosta Korea-innostuksesta, tai ainakin kaikesta siitä hömpästä mikä sieltä tulee. Viimeisen niitin (väliaikaiseen) arkkuun löi Shining Inheritance, se oli vaan LIIKAA.
Nyt sitten toivuttuani pienoisesta kaikkeen-kyllästymisen-tunteesta, oon alkanut seuraamaan taas animea! On alkanut taas vaikka&kuinka paljon sarjoja ja tietty oon seurannut niitä vanhoja suosikkeja, jotka on jatkunut. Sitten oon löytänyt pari vanhempaa tuotantoa olevaa, jotka oon missannut aikoinaan.
Ensinnäkin täytyy sanoa Darker than Blackin kakkostuotantokaudesta, josta viime vuoden puolellakin kirjoitin. Se oli aikasmoinen harppaus taakse päin juonellisessa laadussa. En oikeen päässyt siihen kiinni koko aikana ja lopussa oli vähän semmonen HÄH olo. Kyllä, tajusin mitä siinä pääpiirteissään tapahtui, mutta auki jäi muutama kysymys. Tärkeimpänä: miten Heistä tuli semmonen pummi ja mitä Heille ja Yinille tapahtui lopussa? Onneksi kaikkien iloksi ja riemuksi DTB:stä tulee neljä OVA jaksoa, joista ensimmäinen onkin jo tullut. Niiden pitäis valottaa vähän kakkoskauden tapahtumia. OVAt sijoittuu kai aikaan ensimmäisen ja toisen tuotantokauden väliin. Minä ainakin tykkäsin Hein ja Yinin suhteeseen syventymistä ensimmäisessä jaksossa!
Kun näistä vanhoista suosikeista ryhdyin kirjoittaan, niin Nodame Cantabilestä on alkanut kolmas ja viimeinen kausi. Siitä on ilmestynyt nyt neljä jaksoa. En vielä oo päättänyt, onko tuo nyt hyvä vai huono ollut. Kakkoskausi oli aikamoinen pettymys, siihen verrattuna tuossa ainakin ollaan vähän petrattu :) Huumori kuitenkin toimii aina ja Nodame on ihana! Se on vähän aikuistunut, mitä ei heti osais kuvitella.
Eniten hullaantunut oon nyt animeen Detroit Metal City. Se kertoo maskihevibändistä ja sen laulajasta, joka on vähän raasu. Se ei haluais ees olla koko bändissä mukana vaan soitella kitaraa ja laulaa hempeitä rakkauslauluja. DMC:n laulajana oleminen ja siviilielämän suhteet ei oikeen käy yksiin ja se sitten aiheuttaa yhtä jos toista noloa tilannetta ja sekaannuksia.
Tykkään kamalasti DMC:n piirrostyylistä: se etenee sarjakuvamaisesti ja jälki on mukavan rosoista ja juoneen sopivaa. Sarjassa on vaan 13 minuutin mittaiset jaksot ja aluksi ihmettelin sitä tosi paljon. Nyt muutaman jakson katsoneena ymmärrän täysin: ei tuota oikeasti ees kestäis kattoa pidempiä pätkiä! Se herjaa kaikkea pyhää ja puhdasta, ja on samalla ihan älyttömän hauska. Suosittelen tosi paljon kaikille, jotka ei oo niin kovin herkkiä!
